Jälleen jouduttiin sanomaan hyvästit ihanalle koiravanhukselle, kun äiteen Werneri-mopsipappa lähti tähdeksi taivaalle.
Lähes 14 vuoden hienoon elämänkaareen mahtui jos jonkinlaista. Nuorisolaisena Werneri oli melkoinen villi viikari: mua ei ole koskaan yksikään muu koiranpentu leikkipurrut niin lujaa kuin tämä poika. Se oli myös Pepin ensimmäinen koiratoveri sen uudessa kodissa, saivat yhdessä pentupölhöillä.
Aikuistuttuaan Wekusta kehittyi mitä hienoin herrasmies, joka kuitenkin säilytti myös sen leikkisän puolensa. Mulla ja Wernerillä olikin omat tietyt leikkimme, joita leikittiin vielä papan poismenoa edeltävänä iltana.
Wernerillä oli upea luonne. Mopseissa on usein ripaus sellaista kipakkaa kiukuttelutaipumusta, ja vaikka se tuo pikantin lisänsä niihin, se voi olla myös hankala elementti tietyissä raameissa. Wernerissä tätä ei ollut lainkaan, se taisi hermostua kunnolla ehkä kerran elämässään, ja sekin oli aiheesta, kun joku iso koira sitä puistossa härkki liiaksi.
Werneri oli rento, alati hyväntuulinen ja iloinen kaikkien kaveri. Arjessa helppo ja mukava möllykkä. Sellainen koira, joka pystyi ihan vaan aurinkoisella läsnäolollaan tuomaan iloa synkimpiinkin päiviin. ❤
Weku halusi olla kaikessa mukana. Se oli myös tosi sporttinen, vielä vanhanakin sen päivän kohokohta tuntui olevan meidän yhteinen iltalenkki. Vauhtia piisasi vielä tässä elämän ehtoopuolellakin, niin se vaan mennä tepsutti vauhtia kuin mä, Pihla ja Worna, joskus kovempaakin! 😁
Se oli myös se "alkuperäinen vesipeto" - tykkäsi loiskia rantavedessä, ja joskus uskaltautui ihan uimaankin. Kesäisin olikin tärkeää viedä poikaa veden äärelle. Aina toivottiin että se näyttäisi meidän muille koirille esimerkkiä vesileikkien ilosta.
Wernerin synttärit oli kesällä, ja usein sille värkättiin voikukkaseppele synttärikuvia varten, mutta Weksnerillä oli käsityksensä siitä hommasta: se koki, että seppele olikin itse asiassa synttäriherkku, ja niinhän ne kukat päätyivät joka kerta synttärisankarin suuhun joko ennen tai jälkeen sen kuvan oton. 😅
Pari vuotta sitten Werneristä tuli lähes kuurosokea. Tällainen aistien heikentyminen ja menetys on ymmärrettävästi iso ja pelottavakin muutos kenelle tahansa, mutta Werneri kohtasi tämänkin haasteen "hymyssä suin" - ei masentunut, ei muuttunut pelokkaaksi.
Mä ja äitee toimittiin sitten sen "opasihmisinä", ja se luotti meihin sataprosenttisesti. Ja koska luotto meihin oli niin kova, niin pappahan eli ja meni menojaan täysillä, kun tiesi että me katsotaan sen perään, estetään törmäykset ja tippumiset.
Tämä komia vaari oli niin erityinen, suuri persoona..
On taas todettava, että olen pohjattoman kiitollinen kaikista ihanista yhteisistä muistoista.
Kiitos kun olit, Werneri. Ikävä on kova. Sano terveisilä muille sinne jonnekin. ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti