Lulu 2009-2022

Lulu löytyi kaupan ilmoitustaulun kautta. Se ja sen velipoika etsivät vielä kotia. Ne olivat keuhkomatoisia ja alle luovutusiän. Emon omistaja ei niitä enää halunnut pitää nurkissaan, ja jos ei olisi niistä päässyt eroon, olisi kuulemma tappanut ne. Niinpä pennut siirtyivät emon omistajan pojalle kotia etsimään. Sielläkään niitä ei kovin hyvin hoidettu, vaan nimenomaan olivat siellä vain kotiehdokkaita odottamassa..

Sisäloistilanne tuli yllärinä vasta kun sain pennun kotiin, eihän siitä mitään kerrottu/varoitettu vaikka varmasti olivat huomanneet kuinka pentu yskii, pärskii ja rohisee. No, madot häädettiin pois ja liian varhainen emosta erottaminen näkyi lähinnä kaikenlaisten tekstiilien imeskelynä (tämä tapa väheni/loppui vasta parin viimeisen elinvuoden aikana).

Lulun elämän alkutaival oli siis melko rankka, mutta siitä kun selvisi, niin siitä kasvoi mukava ja kaunis kissaneito.

Se oli kuin mun varjo, aina osallistumassa ihan kaikkeen mitä tein. Varsinkin jos makuulle pistin, niin sai olla varma, että Lulu tulee viereen taikka päälle. Se oli tosi seurallinen ja läheisyyttä arvostava. Leikkisäkin.
Vieraita se jännitti, mutta kun sai omaan tahtiin tulla tutustumaan, niin aika nopeasti se oli sitten vieraankin sylissä. Jos joku tuttu tuli kylään, niin Lulu meni piiloon oven äänet kuullessaan, mutta kun tunnisti äänestä(?) että kuka tuli, niin sitten vauhdilla tervehtimään ja kiehnäämään.

Kukaan ei enää käkätä mulle kun aivastan tai yskin. Voin käyttää tietokoneen hiirtä ilman, että Lulu makaa hiirimatolla rennon leveästi. Enää ei tarvitse piilotella kännykän laturin johtoa (pienten johtojen nakertaminen oli Lulun paha tapa). eikä kukaan vedä puolta vaatekaapin sisällöstä alas kun kiipeää sinne nukkumaan... Kaikkea tätä on vaan ikävä nyt. Meidän yhteiset pikapäikkärit ruokatunneilla, valjastelureissut joiden aikana Lulu lähinnä leikki olevansa fretti... Eipä tule niitäkään enää.

Kaikenlaisia elämänvaiheita koettiin yhdessä. Muuttoja, muutoksia "laumassa", kaikkeen ja kaikkiin tulokkaisiin se sopeutui parhaansa mukaan.
Lulu oli sellainen, että tuntui kuin se olisi ollut ihan aina mukana, ja tavallaan sitä välillä ehkä hieman harhaisesti kuvitteli, että kyllähän se jatkossakin on aina tuossa vierellä - samaa ajattelua kuin Pepinkin kanssa oli. Ei sitä osannut edes kuvitella eloa ilman Lulun läsnäoloa. Oli se niin olennainen osa eloa, arkea.

Lulu lähti yhtäkkiä. Viime viikon sunnuntaina se oli vielä oma normaali itsensä, maanantaiaamuna se oli niin huonossa kunnossa että piti ihan kiidättää lääkäriin. Ei ollut muuta tehtävissä kuin päästää se ikiuneen.
En olisi silloin sunnuntaina osannut kuvitellakaan että seuraavana päivänä Lulu on poissa.

❤️ Kiitos kun olit, kiitos kaikista muistoista. Lepää rauhassa, rakas. ❤️