Kuukausi ME-diagnoosista

Siitä on nyt kulunut kuukausi kun Pepillä todettiin megaesophagus eli ruokatorven laajentuma, ja halusin kirjoittaa pitkästi... no, vähän kaikesta mitä siitä nyt on mielen päällä. Nyt on siis luvassa puolelta toiselle poukkoilevaa tajunnanvirtaa.

Lääkärireissun jälkeen olo oli todella hämmentynyt ja surullinen.
Yritin kuitenkin Pepin vuoksi piristyä ja mössäsin sille nestemäistä ruokaa, toivoen että se saisi vihdoin syötyä. Nyt sentään tiesin mikä sitä vaivaa, ja miten sitä voi jatkossa ruokkia.

Paitsi että eihän se litkukaan pysynyt sisällä. Ei, vaikka Peppi latki sitä korokkeelta. Oksennus tuli usein jo siinä korokkeen äärellä, ja jos ei siinä, niin sitten pari minuuttia myöhemmin jossain muualla.
Yritin uudestaan ja uudestaan. Pieniä annoksia tosi hienoksi litkuksi möyhennettyä vetistä ruokaa. Ei. Lähes kaikki tuli aina kovalla paineella ulos.
Peppi oli tosi heikkona, ja pelkäsin että pian se kuolee mun käsiin jos en ensin ehdi kiikuttaa sitä viimeiselle piikille. Sitten sain onneksi ”tekohengityksenä” sen syömään edes Nutri-Plus -geeliä, ja se meni alas asti.

Kun suunnittelin seuraavaa puhelua lääkäriin, googletin lisää ME-tietoa. Vastaan tuli englanninkielinen sivusto (suomeksi tuntuu olevan vaikeaa löytää perustietoja enemmän?) jossa kerrottiin, että nestemäinen ruoka ei välttämättä sovi kaikille ”megakoirille”, vaan kannattaa kokeilla myös kiinteää ravintoa pieninä, tiiviinä suupaloina tarjottuna.

Heivasin korokkeen sivuun, kun Peppi muutenkin vähän arkaili syödä siitä. Kokeilin sitten hoitaa ruokailun niin, että käskin Pepin istua mun eteen, ja sitten itse seisoin siinä sen edessä ja syötin ruoan käsin sille. Se toimi, ja niin tehdään vieläkin, se on todettu parhaiten toimivaksi systeemiksi.
Sormet siinä vähän ottaa hampaista osumaa, mutta sehän on vaan merkki siitä että Peppi syö innoissaan.
Voi sitä helpotuksen määrää kun tämä uusi ruokintatyyli alkoi tuottaa tulosta, Peppi sai syötyä ja nälkiintymisen vaara alkoi olla ohi.

Kun ruoka on syöty, en anna muorin nousta heti, vaan pidän sen istumassa muutamia minuutteja, samalla vaan höpisen sille jotain ja silittelen. Tämä sen takia, että ruoka saa lisää aikaa ”valua” alas vatsaan asti.
Peppi napsii myös pahoinvointilääkkeitä, joiden on tarkoitus tukea ruoan pysymistä vatsassa.
Monet ME-koirat syövät niille vartavasten tehdyissä syöttötuoleissa jotka pitävät ne pystyasennossa, mutta me nyt ollaan tosiaan pärjätty ilman ainakin toistaiseksi. Iskä kyllä varmaan osaisi sellaisen tehdä jos tarve tulee.


Peppi 9v 6kk - täyttä kultaa koko eläin ❤︎
Kun ruokailu alkoi taas sujua, seuraavaksi aiemmin ongelmaton veden juominen meni hankalaksi. Vesi ei siis enää tahtonut millään pysyä sisällä. Stressitasot nousivat taas kattoon, vesi kun on aika tärkeää elämistä ajatellen..

Tässä kohtaa löysin Facebookin puolelta jenkkiläisen ME-tukiryhmän. Yleensä pysyn jenkkien koirajutuista kaukana (koska en hyväksy esim. jatkuvaa häkitystä, nipistys/sähköpantoja ja häntien/korvien leikkelyä), mutta päätin antaa tälle ryhmälle mahdollisuuden. Ja onneksi annoin, koska siellä on oikein mukavaa porukkaa, ja sieltä on saanut tärkeää vertaistukea/apua/vinkkejä.

Tuolla ryhmässä ja siihen liittyvällä nettisivulla oli sitten mm. ruokareseptejä ME-koirille sekä vinkkejä tapauksiin, joissa vedenjuonti ei onnistu. Siellä mainittiin liivatehyytelökuutiot ja jääpalat veden lähteinä, ja päätin lähteä pakastushommiin. Ihan pikkuinen ripaus lihalientä veden sekaan maun vuoksi, vesi jääpalamuotteihin ja pakkaseen.

Ne maistuivat Pepille hyvin, mutta onneksi niitä ei kauaa tarvinnut syöttää (alkoi huolestuttaa että miten hampaiden käy kun jatkuvasti jäätä rouskuttaa), kun yhtäkkiä ihan aito ja oikea vesi alkoi taas pysyä sisällä. Vesi tietysti tarjoillaan korotetusta astiasta, ja Peppi on onneksi tottunut siihen jo.

Oksentelua ja yskää esiintyy vieläkin, ne on sellaisia asioita jotka nyt vaan tulee samassa paketissa ME:n kanssa. Joinakin päivinä ei tule yhtäkään puklua, joskus sitten taas "pääsee" siivoushommiin.
Peppi käyttää ulkoillessa lenkkivermeinä valjaita, jotta kaulaan ei kohdistuisi kovin paljoa painetta -> ei ala yskittää -> ei ala oksettaa. Toki vieläkin sille voi pukea pannan jos on tarkoitus antaa sen olla irti, tai jos vaan yksinkertaisesti haluan siitä vaikkapa pannallisia kuvia.

Onneksi ruoka ja vesi pysyy nyt suurimmilta osin vatsassa, ja tämän hetken oksentelut ovat lähinnä suht. pieniä limalöllöjä vailla sisältöä. Eikä se enää onneksi oksenna vatsahappoja kun on ruokaa vatsassa, se oli jotain ihan kauheaa kun se sitä teki.

Tällä hetkellä eniten oksentelua tapahtuu yöaikaan. Nukkumaan mennessä laitan Pepin pään alle tyynyjä tai jonkin vilttimytyn jotta pää pysyy kohotettuna, mutta eihän se koira koko yötä ole samassa asennossa, ja sitten oksu tulee kun pää ei enää ole tuettuna.
Sellainen puhallettava kauluri on ostoslistalla.
Toinen tilanne jossa oksennus saattaa tulla on liian kovalla vauhdilla sängystä/sohvalta alas hyppääminen.

Siivoamista on riittänyt, varsinkin silloin ihan aluksi... Melkoista hommaa. Kun sai yhden lätäkön siivottua, seuraava saapui asemalle.
Yleensä kun koira oksentaa, se alkaa ensin kakomaan. Sitten omistaja voi sprintata paikalle ja siirtää koiraa niin, että yrjö tulisi esim. maton sijaan paljaalle lattialle.
ME-koira vaan puklaa varoittamatta, joskus korkeintaan ehkä yskäisee kerran tai pari. Se saattaa vaikka vaan seisoa ihan rauhassa jossain, ja sitten tulee sellainen hallitsematon ökäys.
Tämä oli viimeinen pisara siihen, että nyt mun kämppään ei enää muita mattoja huolita kuin muovimattoja. Ovat helppoja pitää siisteinä, ja niitä löytyy nykyään ihan hyvän näköisiäkin.

Jos pitäisi tiivistää, niin ainakin nyt tätä kirjoittaessa meillä menee aivan hyvin, arki on tasaista pienine pukluineen. Ei ole enää sellainen maailmanloppufiilis. Peppi on vielä täällä ja se on oma ihana itsensä. Mun taistelija, selviytyjä. ❤︎

Tulevaisuudessa on miettimistä mm. siinä, kuka enää voi/uskaltaa ottaa Pepin hoitoon. Aspiraatiokeuhkokuume on myös oikein "kiva" juttu joka kuulemma osuu jokaisen ME-koiran kohdalle jossain vaiheessa ainakin kerran, mutta yritän elää päivä kerrallaan murehtimatta sitä liikaa.

Tuolla jenkkien tukiryhmässä on tullut selväksi se, että siellä päin maailmaa tämä diagnoosi on usein kuolemantuomio - lopetusta suositellaan yleensä heti, kun ME todetaan. Onneksi se lääkäri joka tämän Pepiltä totesi oli sellainen, joka kertoi faktat selkeästi, ei antanut turhaa toivoa mistään, muttei myöskään suositellut lopetusta eikä muutenkaan antanut tilanteesta toivotonta kuvaa.